Kenen on vastuu oppimisesta?

Tässä lyhentämätön versio, Pohjalaisen mielipiteeseen mahtui vain valitettavasti kuivempi versio :) Erityinen kiitos Ilonalle, kun kokosi aktiivisen facebook-keskustelun mielipiteeksi.

Anna-Sofia Berner kirjoitti Helsingin Sanomissa (8.3.2015) otsikolla ”Yliopiston pitäisi olla koulu”.

Onko yliopisto koulu? Yliopisto on tietenkin osa Suomen koulutusjärjestelmää. Määritelmällisesti yliopisto on tieteellistä tutkimusta tekevä ja korkeinta tieteellistä opetusta antava laitos. Berner sivuuttaa pohdiskelussaan tämän yliopiston avaintehtävän lähes täysin, keskittyen puhtaasti opetustehtävään, vaikka ero kouluun on ilmeinen. Pitäisikö yliopisto-opetuksen sitten olla koulumaisempaa? Kyllä ja ei.

Jos koulumaisuudella tarkoitetaan sitä, että opiskelijalta vaaditaan enemmän panostusta, vastuunkantoa, ja sitoutumista omiin opintoihinsa, niin vastaus on kyllä. Berner ja hänen lainaamansa ja haastattelemansa henkilöt kuitenkin tuntuvat kuitenkin tarkoittavan koulumaisuudella lähinnä sitä, että professorit, lehtorit ja muu opetushenkilökunta ottavat enemmän vastuuta opiskelijoiden oppimistuloksista. ”Jos opiskelija epäonnistuu, se on hänestä professorin vika”, kirjoittaa Berner, lainaten taloustieteen professori Bengt Holmströmiä.

Näkökanta, jossa oppiminen on ensisijaisesti opettajan vastuulla, on ongelmallinen. Ei oppiminen ole sitä, että opettaja kaataa tietoainesta opiskelijan päähän; nykyaikaisessa opetusfilosofiassa ajatellaan pikemminkin, että oppimista tapahtuu vuorovaikutuksessa opiskelijan ja opettajan välillä, ja että opettajan rooli etenkin korkeakouluopetuksessa on toimia oppimisen mahdollistajana.

Nykytilanteessa opiskelijat vaativat usein kuuluvasti enemmän huolenpitoa ja koulumaisuutta. Koulumaisuutta voitaisiinkin lisätä siltä osin, että opiskelijoilta vaadittaisiin olemaan paikalla opetustapahtumissa. Kuten Asko Karjalainen on todennut, opettaja ei voi pakottaa oppilasta oppimaan, mutta opettaja voi vaatia opiskelijaa tekemään oppimistekoja joiden kautta opiskelija oppii. Suurin osa yliopisto-opettajista on kuitenkin törmännyt tilanteeseen, jossa tällaiset yritykset muuttaa opiskelua koulumaisempaan suutaan saavat yleensä opiskelijoilta tyrmäävän vastaanoton. Työ ja/tai harrastukset kärsivät siitä.

Toinen huomionarvoinen seikka Bernerin kirjoituksessa on opetuksen tason mittaaminen. Edelleen Berner lainaa Holmströmiä: "Kaikki muut mittarit voidaan unohtaa, jos opiskelijat ovat tyytyväisiä."

Opiskelijoiden antama palaute on toki mielenkiintoista, ja opettajat ottavat sitä mielellään vastaan. Kuinka paljon se kertoo opiskelijoiden oppimisesta tai opetuksen tasosta onkin sitten toinen asia. Akateeminen tutkimus aiheesta on osoittanut – valitettavasti - että positiivisella palautteella on enemmän tekemistä opettajan miellyttävyyden kuin opiskelijoiden oppimistulosten kanssa.

Kolmas huomiomme liittyy suomalaisten yliopistojen vertailemiseen maailman johtavan teknillisen yliopiston MIT:n kanssa. Berner kirjoittaa: "Jos ihan oikean huippuyliopiston professorilla on aikaa selvitellä opiskelijoidensa poissaoloja, sitä pitäisi löytyä Suomestakin."

MIT on yksityinen korkeakoulu, jonka keskimääräinen lukuvuosimaksu on 43 720 dollaria (maksu ei sisällä asumista eikä oppimateriaaleja), ja sillä on varallisuutta n. 16,2 miljardia dollaria. Opiskelijoita on 11 300 ja akateemista henkilöstöä 1030. Se ilmoittaa opiskelija-opettaja –suhteekseen 8:1.

Opiskelija-opettaja –suhde onkin asia, johon tulisi kiinnittää huomiota. Esimerkiksi niin Vaasan kuin Aalto yliopistonkin kauppakorkeakoulun peruskursseilla suhde saattaa hyvinkin olla 300:1, ja pääaineiden syventävilläkin kursseilla suhde voi olla 50:1. On selvää, että mahdollisuus selvitellä yksittäisten opiskelijoiden poissaoloja tai antaa yksilöllistä palautetta tenteistä ja tehtävistä, on suomalaisessa korkeakoulussa hyvin erilainen kuin yhdysvaltalaisessa huippuyliopistossa. Mikäli tällaiseen lähes yksityisopetusmaiseen tilanteeseen halutaan myös Suomessa siirtyä, se edellyttää joko sisäänottomäärien huomattavaa pienentämistä, tai opetushenkilökunnan määrän tuntuvaa lisäämistä.

Keskustelussa täytyy huomioida myös se, että Yhdysvalloissa opiskelija on käytännössä aina maksava asiakas. Suomessa tällaista dynamiikkaa on hyvinkin aiheellisesti pyritty välttämään. Yhteiskunnan kustantama yliopisto-opetus on edelleen tärkeä tasa-arvotekijä, sillä se mahdollistaa säällisen korkeakoulutuksen tulotasosta ja sosiaalisesta asemasta riippumatta.

Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2014 tekemän selvityksen mukaan korkeakoulutettujen osuus 20–40-vuotiaiden ikäluokassa on noin 30 prosenttia. Suomessa olisikin aiheellista pohtia, onko näin suuri korkeakoulututkintojen määrä todella perusteltua.

Eräänlainen kompromissi voisi olla opinto-oikeuden rajaaminen lähtökohtaisesti kandidaatintutkintoon, joka varmasti antaa monilla aloilla, kuten liiketaloustieteissä, tarpeelliset tiedolliset valmiudet työelämässä toimimiseen. Maisterin tutkintojen sisäänottoa voisi selkeämmin rajata.

Vaikka sisäänottomääriä pienennettäisiinkin, peruskysymys säilyy edelleen samana: kenellä on vastuu opinnoista, ja onko todella professorin vika, jos opiskelija epäonnistuu? Mielestämme korkeakoulussa pitää voida edellyttää, että opiskelija itse ottaa vastuuta oppimisestaan. Korkeakoulussa opiskellaan paitsi tiedollista sisältöä, myös tulevia työelämän taitoja. Olisi suuri karhunpalvelus opiskelijoille jos he eivät oppisi jo opiskeluaikana suunnittelemaan omaa ajankäyttöään ja toimimaan itsenäisesti, sillä työelämässä tuskin kukaan katsoo jatkuvasti perään.

Ilona Mikkonen, yliopiston lehtori, Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu

Minna-Maarit Jaskari, yliopisto-opettaja, Vaasan yliopisto

Henrikki Tikkanen, professori, Aalto yliopiston kauppakorkeakoulu